Taitaa olla turha tutustua ja ystävystyä yhtään kenenkään kanssa, koska miksi kukaan mun kanssa haluaisi olla. Avopuolisokin taisi lopettaa välittämisen pitkän aikaa sitten. Välillä ärsyttää, kun itse olisin heti valmis hyppäämään luodin eteen kenen tahansa läheisen puolesta, kun niin kutsutut kaverit tai ystävät joutuvat miettimään useampaan kertaan vastausta yksinkertaiseen kysymykseen. Ongelmana taitaa siis olla, että älitän ihmisistä enemmän kuin he minusta.

kuin huonojakin hetkiä, ja riitoja esim. sängyn petauksesta ja lähes kaikesta muustakin.

Oikeastaan ei olisi aikaa kirjoittaa taaskaan, kun pitäisi neuloa kaverin synttärilahjaa

valmiiksi :'D

Poissaoloja on kertynyt niin paljon, että niiden korvaaminen taitaa olla

aikalailla mahdotonta, ainakin tässä kahden jäljelläolevan vuoden aikana.

Toinen asia on sitten että haluaisinkokaan edes jatkaa tällä alalla, sillä

epilepsia-diagnoosin jälkeen on tullut mietittyä kaikenlaisia vaaratilanteita

ja vastaavia, joita ei voi parhaalla tahdollaankaan ennustaa.

Epilepsiakohtauksen jäljiltä olkapäässä on joku jotenkin lenksahtanut,

sillä se on vieläkin kipeä, vaikka kyseisestä kohtauksesta (jonka aikana

siis tipuin olkapään päälle tuolilta) on jo monta kuukautta. Lisäksi

viimetalven nilkkamurtuma vaivaa edelleen, eikä pitkään seisominen

keittiöllä auta pätkääkään. Nilkka on välillä niin kipeä, että on yhtä tuskaa

nousta käymään vaikkapa vain vessassa, saati kaupassa sitten.

päätöksiään yhdessä tyttöystävänsä kanssa, jotka liittyy vain heidän

yhteiseen elämäänsä ja vaikuttaa toivon mukaan vain positiivisella

tavalla vanhempienkin arkeen. 

   Omituisinta tässäkin on se, että vanhemmat yrittävät "suojella"

lapsiaan elämän kolhuilta tai miksi he itse sitä nimittävätkään, kun

sanovat olevansa vanhempia ja viisaampia. Kuinka voi tietää, toimiiko

jokin kunnolla jos ei ole ikinä kokeillut sitä? Tuntuu tyhmältä, että

vanhemmat sanovat, ettei jokin juttu kestä, vaikken usko että he millään

tietävät juurikaan mitään pojan ja tytön, nuorten aikuisten suhteesta.

   Juttu ei ehkä kestä ikuisesti, ei ehkä edes kahta viikkoa enää, mutta

eikö siitä saisi nauttia silloin kun se vielä on mahdollista? Suremaan ja

katumaan ehtii varmasti riittämiin myöhemminkin. Miksei saisi elää ja

rakastaa sen ihmisen kanssa ja sitä ihmistä, joka sillä hetkellä tuntuu

olevan se kaikkein ihanin ja rakkain?

enkä joulusta oikeastaan muutenkaan. Ihan teidän kiusaksenne listaan

muutaman syyn siihen, ettei joulu ole minun juhlani:

1.Joulukrääsä. Ilmestyy kauppoihin juhannuksena, jamuistuttaa siitä, etten ole taaskaan aloittanut lahjojenmiettimistä tai toteutusta ajoissa. Pukki- ja porokoristeet onusein todella rumia, Jessus-asetelmista puhumattakaan. (Ehkä ostankin puisen Jeesus ristillä-figuurin ja laitan sen keskelle joulupöytää?)

2.Joulukalenterit. En edes muista, milloin olisin saanutsäästettyä jotain pupellettavaa tai raaputettavaa  20. päiväksi.Hävettää melkein tunnustaakkin, mutta olen hyvin piirretystäkuvakalenterista aivan yhtä innostunut. (Sain aloittaa luukkujenavaamisen jo 29. päivä ensimmäisenä adventtina, ja tähänmennessä on tullut kiireinen tonttu ja kettu!!)

3.Lelukirjat. Niitä tipahtelee postiluukkuun jokatoinen päivä.Selailen niitä vieläkin ja  muistan mitä kaikkea olisin halunnutihan hirveästi pentuna, mutten saanut.

4.Pikkujoulut. Monelle hyvä syy vetää pää täyteen ja aloittaapettämiskierre sihteerin kanssa, jonka kanssa sitten mennäänkihloihin jouluaattona ja naimisiin uutenavuonna. Joillekkin taassyy kutsua lapsi ja lapsenlapset syömään sika ja järsimäänlanttulaatikkoa. On se hyvä että senkin saa aloittaa ajoissa,maistuu sitten taas makarooni ja tonnikala opiskelijallehelmikuun puolenvälin jälkeen. Siinähän onkin valmis menuystävänpäivälle, väritkin sopivat aiheeseen: rosolli, tuoväheksytty ja ah, niin usein joulupöydässä kummitteleva ällötys sekä makarooni.

5.Piparit, tortut ja glögi. Miksi, oi miksi paistaa pipari kuntaikinakin on parempaa? MIKSI tunkea hyvään voitaikinaankamalaa luumuhilloa? M I K S I  sekoittaa kanelia sekamehuun?Glögi viimeistään muistuttaa siitä edellisvuotisesta joulusta,joka alkoi niiiin idyllisesti kunnes kaikki mökötti.

6.Hyasintit. (Muistanko edes nimen oikein?) Tuoksuvat kylläsuht hyvälle, mutta monesti yön aikana kaatuvat mystisestiitsekseen. Ompahan syy kaivaa imuri esiin ja hukuttaa siihenpelastuksesta veisaavan Gospel-kuoron jouluvirret.

7.Joululaulut. Aivan liian hengellisiä tai sitten säälittävienpikkukersojen laulamia. Pään säryn saa vähemmästäkin.

Ja NYT vasta päästiin siihen ihanaan ja niiin odotettuun jouluaattoon.

8. Joulupuuro. Äiti herää aikaisin keittämään puuroa, eikäkukaan tietenkään tahdo syödä mitään, vaikka nälkä olisikiljuva, että puuroa voisi syödä mahdollisimman paljon eikä sejäisi seuraavaksi aamuksi, ja sitä seuraavaksi, ja seuraavaksi...

9. Joulurauhan julistus klo 12.00: "Tänään, jos Luoja suo.."

10. Joulusauna. Tottahan toki vanhemmat haluavat että kokoperhe kylpee kaikki yhdessä. Koita siinä sitten soveliaanhäveliäisyyden nimissä  koittaa edes peseytyä ilman että jokukatsoo vieressä.  

11. Jouluruoka. Milloinkohan viimeksi meillä on ollut perinteinenjouluateria? Muistan vielä maun, mutten vuotta. Päätelkää loput.

12. Joululahjat. "Joulu on antamisen juhlaa". Ja vitut, näyttäkääihminen joka rehellisesti tykkää antamisesta enemmän kuinlahjojen saamisesta. Antaessa tulee kamala stressi siitä, ettäraha on heitetty hukkaan ja heittää vaivalla etsityn lahjan (jonka miettiminen aloitettiin jo heinäkuussa) kaapin päälle jamyy parin vuoden päästä kirpparilla. Saadessa voi vain kiittääkauniisti, heittää lahjan kaapin päälle pariksi vuodeksi kaapin päälle ja myydä parin vuoden päästä.

 +Ainakin meillä kaikki riitelevät jouluna

+Joululla ei ole minulle todellista merkitystä sen todellisessa merkityksessä

+Odotan innolla sitä kun isäpuoli kertoo mitä mieltä oli tästä Porvooseen muutosta ja poikaystävästäni muutenkin

+Kammoan jo nyt sitä tunnetta kun lähden kotoa enkä näe sitä porukkaa piiitkään aikaan

Että MIETTIKÄÄ  siitä miksi niin tykkään joulusta.

paljon paskaa, että on yllättävää että se on saatu

ensinulos ihmisen päästä (kolme muovilusikkaa katkesi

yrittäessä), siitä survottua flooran avulla koneelle ja

suurin ponnistuksin teidän luettavaksenne.

Mutta eihän tätäkään ole pakko lukea.

Tää on taas niitä päiviä, kun kaikki ikävä pyörii mielessä eikä mikään

onnistu. Päällimmäisenä taas on mielessä se kun luvattiin kavereiden

kanssa pitää yhtä vaikka lähdettiinkin eriteille, minä ainakin.  Mietin,

että oonko mä meistä se ainoa, jolla on ikävä toista. Tuskin menee

päivääkään niin, etten ikävöisi edes pikkuisen. Aivan niinkun

sydämmestä olis revitty pala pois. Joka kerta, kun lähetän viestin

toiselle kaverille, meinaan lähettää saman viestin sullekkin, kunnes

taas muistan. Olis vaan niin paljon helpompaa, jos poistaisin sun

numeron puhelimesta ja sut naamakirjan kaverilistalta; voisin vain

unohtaa kun mikään ei muistuttaisi. 

  Oon niin monta kertaa miettiny, pitäiskö uskaltaa lähettää sulle

viesti ja pyytää että pidettäis yhteyttä taas, mutta aina vain

ajattelen, että sulla on muita kavereita, tärkeämpiä, parempia,

fiksumpia ja nätimpiä ku minä ikinä, enkä sitten uskalla edes harkita

asiaa pidempään.

   En vaan tunnu pääsevän susta yli, kun on liikaa aikaa miettiä omia

(masentavia) ajatuksiaan ja tuppaat vielä uniinkin. Toivottavasti sulla

on kivaa vaikkei mulla ole. Mulla on ikävä sua.

huomasin, kuinka kaipaan sitä mitä meillä joskus yläasteella oli, ja olen

niin pohjattoman, pohjattoman surullinen, koska en usko, että saan

enää ikinä kokea, miltä tuntuu kun kaksi tai kolme ihmistä on samalla

taajuudella. Tai ainakin siltä se tuntui. Kuitenkin salakavalasti mieleen

hiipii tunne, oliko mikään siitä totta ollenkaan; entä jos kaikki oli vain

teeskentelyä, kun niin sokeasti luotin ja uskoin; tunsin, että kun

lähden iltapäivällä koulusta, joku odottaa, että seuraavana päivänä

tapaisi minut uudestaan ja oikeasti haluaisi minut seuraansa.

  Mutta jo nyt yksi niistä ihmisistä on kääntänyt minulle selkänsä,

enkä voi kuin ihmetellä, miten helposti se loppujen lopuksi kävi;

kolmen vuoden ystävyys on yhdellä viestillä poispyyhkäisty, vaikka

ennenkin oli riidelty. ainakin itse joka riidan jälkeen ajattelin; "en puhu

sille enää ikinä", mutta kuitenkin jo seuraavana päivänä olimme taas

ystäviä, aivan niinkuin mitään ei olisi tapahtunut.

  Viimeinen niistä kahdesta kuitenkin pitää yhteyttä, mutta kuitenkin

ymmärrän, että se voi olla vaikeaa, kun puolet siitä mikä joskus

yhdisti, onkin kadonnut. Tai ainakin kiskoo toiseen maailmaan, siihen,

jossa minua ei enää ole, tai siihen, jossa minua ei koskaan ollutkaan.

  Myönnän, että olen muuttunut hirveästi parin viimevuoden aikana.

En ehkä ole parasta mahdollista seuraa, kun juon ja poltan

satunnaisesti enkä suhtaudu niin vakavasti kouluun. Vakituinen

poikaystävä saattaa myös vaikeuttaa asiaa: On hieman vaikea

ymmärtää, miten pöydälle jätetty maitopurkki voikaan ärsyttää, kun

itse ei ole ollut samassa tilanteessa. Eikä välimatkakaan varmasti ole

pienin syy siihen, vaikkakin tuntuu omituiselta, että sillä on ollut

näinkin paljon vaikutusta, vaikka lupasimme, ettei se vaikuttaisi. Vai

oliko sittenkin kyse siitä, että loppujen lopuksi muutuin liikaa?

 Tuntuu  vain että olen niin yksin täällä tai missä tahansa, kun aina

ihmiset tuntuvat olevan niin erilaisia, tai sitten jokin luonteen piirre

vain tuntuu ylitsepääsemättömältä niin, ettei oikeastaan edes jaksa

yrittää ystävystyä kenenkään kanssa. Tai sitten vain en tahdo muita

ystäviä, kun joskus omistin ne parhaat.

Sairaalassa sain onneksi alleni pyörätuolin. Sillä sitten rullailin ympäri käytäviä ja lääkärin huoneeseen ja ulos moneen kertaan. Oli hilkulla, etten joutunut tyytymään pelkkään siteeseen, kun ensimmäinen lääkäri ei meinannut huomata murtumaa millään.

Nyt sitten olen sekoamispisteessä, kun en voi kävellä edes kauppaan. Lisäksi siivous jäi kesken niin että nyt jo näyttää siltä etten olisi edes yrittänyt siivota. Helvetti.

Pyydän syvästi anteeksi pitkää päivitystaukoa, mutta elämä on ollut juuri niin tasaista ja jännittävää kuin sen pitäisi ollakin.