Uusi osoite on valmistusvirheita.blogspot.com/!

Jotenkin taas tuntuu, että kaikki menee päin persettä. Huomaan taas, että se irc-gallerian yhteisö "vihaan ihmisiä" on kuin onkin minulle se juuri oikea paikka.

Taitaa olla turha tutustua ja ystävystyä yhtään kenenkään kanssa, koska miksi kukaan mun kanssa haluaisi olla. Avopuolisokin taisi lopettaa välittämisen pitkän aikaa sitten. Välillä ärsyttää, kun itse olisin heti valmis hyppäämään luodin eteen kenen tahansa läheisen puolesta, kun niin kutsutut kaverit tai ystävät joutuvat miettimään useampaan kertaan vastausta yksinkertaiseen kysymykseen. Ongelmana taitaa siis olla, että älitän ihmisistä enemmän kuin he minusta.

Eli saatiin poikaystävän kanssa sitten yhteinen kämppä, ja jo nyt on ollut paljon hyviä

kuin huonojakin hetkiä, ja riitoja esim. sängyn petauksesta ja lähes kaikesta muustakin.

Oikeastaan ei olisi aikaa kirjoittaa taaskaan, kun pitäisi neuloa kaverin synttärilahjaa

valmiiksi :'D

..Tällä elämällä,siis. Kun ei mikään huvita ja kaikki seinät kaatuu päälle.

Poissaoloja on kertynyt niin paljon, että niiden korvaaminen taitaa olla

aikalailla mahdotonta, ainakin tässä kahden jäljelläolevan vuoden aikana.

Toinen asia on sitten että haluaisinkokaan edes jatkaa tällä alalla, sillä

epilepsia-diagnoosin jälkeen on tullut mietittyä kaikenlaisia vaaratilanteita

ja vastaavia, joita ei voi parhaalla tahdollaankaan ennustaa.

Epilepsiakohtauksen jäljiltä olkapäässä on joku jotenkin lenksahtanut,

sillä se on vieläkin kipeä, vaikka kyseisestä kohtauksesta (jonka aikana

siis tipuin olkapään päälle tuolilta) on jo monta kuukautta. Lisäksi

viimetalven nilkkamurtuma vaivaa edelleen, eikä pitkään seisominen

keittiöllä auta pätkääkään. Nilkka on välillä niin kipeä, että on yhtä tuskaa

nousta käymään vaikkapa vain vessassa, saati kaupassa sitten.

Jotenkin tuntuu typerältä, ettei vain hieman alle 18.v saa tehdä omia

päätöksiään yhdessä tyttöystävänsä kanssa, jotka liittyy vain heidän

yhteiseen elämäänsä ja vaikuttaa toivon mukaan vain positiivisella

tavalla vanhempienkin arkeen. 

   Omituisinta tässäkin on se, että vanhemmat yrittävät "suojella"

lapsiaan elämän kolhuilta tai miksi he itse sitä nimittävätkään, kun

sanovat olevansa vanhempia ja viisaampia. Kuinka voi tietää, toimiiko

jokin kunnolla jos ei ole ikinä kokeillut sitä? Tuntuu tyhmältä, että

vanhemmat sanovat, ettei jokin juttu kestä, vaikken usko että he millään

tietävät juurikaan mitään pojan ja tytön, nuorten aikuisten suhteesta.

   Juttu ei ehkä kestä ikuisesti, ei ehkä edes kahta viikkoa enää, mutta

eikö siitä saisi nauttia silloin kun se vielä on mahdollista? Suremaan ja

katumaan ehtii varmasti riittämiin myöhemminkin. Miksei saisi elää ja

rakastaa sen ihmisen kanssa ja sitä ihmistä, joka sillä hetkellä tuntuu

olevan se kaikkein ihanin ja rakkain?

Jostain syystä leivoin päivällä pipareita, vaikken edes pidä niiden mausta,

enkä joulusta oikeastaan muutenkaan. Ihan teidän kiusaksenne listaan

muutaman syyn siihen, ettei joulu ole minun juhlani:

1.Joulukrääsä. Ilmestyy kauppoihin juhannuksena, jamuistuttaa siitä, etten ole taaskaan aloittanut lahjojenmiettimistä tai toteutusta ajoissa. Pukki- ja porokoristeet onusein todella rumia, Jessus-asetelmista puhumattakaan. (Ehkä ostankin puisen Jeesus ristillä-figuurin ja laitan sen keskelle joulupöytää?)

2.Joulukalenterit. En edes muista, milloin olisin saanutsäästettyä jotain pupellettavaa tai raaputettavaa  20. päiväksi.Hävettää melkein tunnustaakkin, mutta olen hyvin piirretystäkuvakalenterista aivan yhtä innostunut. (Sain aloittaa luukkujenavaamisen jo 29. päivä ensimmäisenä adventtina, ja tähänmennessä on tullut kiireinen tonttu ja kettu!!)

3.Lelukirjat. Niitä tipahtelee postiluukkuun jokatoinen päivä.Selailen niitä vieläkin ja  muistan mitä kaikkea olisin halunnutihan hirveästi pentuna, mutten saanut.

4.Pikkujoulut. Monelle hyvä syy vetää pää täyteen ja aloittaapettämiskierre sihteerin kanssa, jonka kanssa sitten mennäänkihloihin jouluaattona ja naimisiin uutenavuonna. Joillekkin taassyy kutsua lapsi ja lapsenlapset syömään sika ja järsimäänlanttulaatikkoa. On se hyvä että senkin saa aloittaa ajoissa,maistuu sitten taas makarooni ja tonnikala opiskelijallehelmikuun puolenvälin jälkeen. Siinähän onkin valmis menuystävänpäivälle, väritkin sopivat aiheeseen: rosolli, tuoväheksytty ja ah, niin usein joulupöydässä kummitteleva ällötys sekä makarooni.

5.Piparit, tortut ja glögi. Miksi, oi miksi paistaa pipari kuntaikinakin on parempaa? MIKSI tunkea hyvään voitaikinaankamalaa luumuhilloa? M I K S I  sekoittaa kanelia sekamehuun?Glögi viimeistään muistuttaa siitä edellisvuotisesta joulusta,joka alkoi niiiin idyllisesti kunnes kaikki mökötti.

6.Hyasintit. (Muistanko edes nimen oikein?) Tuoksuvat kylläsuht hyvälle, mutta monesti yön aikana kaatuvat mystisestiitsekseen. Ompahan syy kaivaa imuri esiin ja hukuttaa siihenpelastuksesta veisaavan Gospel-kuoron jouluvirret.

7.Joululaulut. Aivan liian hengellisiä tai sitten säälittävienpikkukersojen laulamia. Pään säryn saa vähemmästäkin.

Ja NYT vasta päästiin siihen ihanaan ja niiin odotettuun jouluaattoon.

8. Joulupuuro. Äiti herää aikaisin keittämään puuroa, eikäkukaan tietenkään tahdo syödä mitään, vaikka nälkä olisikiljuva, että puuroa voisi syödä mahdollisimman paljon eikä sejäisi seuraavaksi aamuksi, ja sitä seuraavaksi, ja seuraavaksi...

9. Joulurauhan julistus klo 12.00: "Tänään, jos Luoja suo.."

10. Joulusauna. Tottahan toki vanhemmat haluavat että kokoperhe kylpee kaikki yhdessä. Koita siinä sitten soveliaanhäveliäisyyden nimissä  koittaa edes peseytyä ilman että jokukatsoo vieressä.  

11. Jouluruoka. Milloinkohan viimeksi meillä on ollut perinteinenjouluateria? Muistan vielä maun, mutten vuotta. Päätelkää loput.

12. Joululahjat. "Joulu on antamisen juhlaa". Ja vitut, näyttäkääihminen joka rehellisesti tykkää antamisesta enemmän kuinlahjojen saamisesta. Antaessa tulee kamala stressi siitä, ettäraha on heitetty hukkaan ja heittää vaivalla etsityn lahjan (jonka miettiminen aloitettiin jo heinäkuussa) kaapin päälle jamyy parin vuoden päästä kirpparilla. Saadessa voi vain kiittääkauniisti, heittää lahjan kaapin päälle pariksi vuodeksi kaapin päälle ja myydä parin vuoden päästä.

 +Ainakin meillä kaikki riitelevät jouluna

+Joululla ei ole minulle todellista merkitystä sen todellisessa merkityksessä

+Odotan innolla sitä kun isäpuoli kertoo mitä mieltä oli tästä Porvooseen muutosta ja poikaystävästäni muutenkin

+Kammoan jo nyt sitä tunnetta kun lähden kotoa enkä näe sitä porukkaa piiitkään aikaan

Että MIETTIKÄÄ  siitä miksi niin tykkään joulusta.

Varoitan jo etukäteen, että seuraava teksti sisältää niin

paljon paskaa, että on yllättävää että se on saatu

ensinulos ihmisen päästä (kolme muovilusikkaa katkesi

yrittäessä), siitä survottua flooran avulla koneelle ja

suurin ponnistuksin teidän luettavaksenne.

Mutta eihän tätäkään ole pakko lukea.

Tää on taas niitä päiviä, kun kaikki ikävä pyörii mielessä eikä mikään

onnistu. Päällimmäisenä taas on mielessä se kun luvattiin kavereiden

kanssa pitää yhtä vaikka lähdettiinkin eriteille, minä ainakin.  Mietin,

että oonko mä meistä se ainoa, jolla on ikävä toista. Tuskin menee

päivääkään niin, etten ikävöisi edes pikkuisen. Aivan niinkun

sydämmestä olis revitty pala pois. Joka kerta, kun lähetän viestin

toiselle kaverille, meinaan lähettää saman viestin sullekkin, kunnes

taas muistan. Olis vaan niin paljon helpompaa, jos poistaisin sun

numeron puhelimesta ja sut naamakirjan kaverilistalta; voisin vain

unohtaa kun mikään ei muistuttaisi. 

  Oon niin monta kertaa miettiny, pitäiskö uskaltaa lähettää sulle

viesti ja pyytää että pidettäis yhteyttä taas, mutta aina vain

ajattelen, että sulla on muita kavereita, tärkeämpiä, parempia,

fiksumpia ja nätimpiä ku minä ikinä, enkä sitten uskalla edes harkita

asiaa pidempään.

   En vaan tunnu pääsevän susta yli, kun on liikaa aikaa miettiä omia

(masentavia) ajatuksiaan ja tuppaat vielä uniinkin. Toivottavasti sulla

on kivaa vaikkei mulla ole. Mulla on ikävä sua.

Ihan mieletön Ikävä kaikkia ihmisiä siellä pohjoisessa. Tänään taas

huomasin, kuinka kaipaan sitä mitä meillä joskus yläasteella oli, ja olen

niin pohjattoman, pohjattoman surullinen, koska en usko, että saan

enää ikinä kokea, miltä tuntuu kun kaksi tai kolme ihmistä on samalla

taajuudella. Tai ainakin siltä se tuntui. Kuitenkin salakavalasti mieleen

hiipii tunne, oliko mikään siitä totta ollenkaan; entä jos kaikki oli vain

teeskentelyä, kun niin sokeasti luotin ja uskoin; tunsin, että kun

lähden iltapäivällä koulusta, joku odottaa, että seuraavana päivänä

tapaisi minut uudestaan ja oikeasti haluaisi minut seuraansa.

  Mutta jo nyt yksi niistä ihmisistä on kääntänyt minulle selkänsä,

enkä voi kuin ihmetellä, miten helposti se loppujen lopuksi kävi;

kolmen vuoden ystävyys on yhdellä viestillä poispyyhkäisty, vaikka

ennenkin oli riidelty. ainakin itse joka riidan jälkeen ajattelin; "en puhu

sille enää ikinä", mutta kuitenkin jo seuraavana päivänä olimme taas

ystäviä, aivan niinkuin mitään ei olisi tapahtunut.

  Viimeinen niistä kahdesta kuitenkin pitää yhteyttä, mutta kuitenkin

ymmärrän, että se voi olla vaikeaa, kun puolet siitä mikä joskus

yhdisti, onkin kadonnut. Tai ainakin kiskoo toiseen maailmaan, siihen,

jossa minua ei enää ole, tai siihen, jossa minua ei koskaan ollutkaan.

  Myönnän, että olen muuttunut hirveästi parin viimevuoden aikana.

En ehkä ole parasta mahdollista seuraa, kun juon ja poltan

satunnaisesti enkä suhtaudu niin vakavasti kouluun. Vakituinen

poikaystävä saattaa myös vaikeuttaa asiaa: On hieman vaikea

ymmärtää, miten pöydälle jätetty maitopurkki voikaan ärsyttää, kun

itse ei ole ollut samassa tilanteessa. Eikä välimatkakaan varmasti ole

pienin syy siihen, vaikkakin tuntuu omituiselta, että sillä on ollut

näinkin paljon vaikutusta, vaikka lupasimme, ettei se vaikuttaisi. Vai

oliko sittenkin kyse siitä, että loppujen lopuksi muutuin liikaa?

 Tuntuu  vain että olen niin yksin täällä tai missä tahansa, kun aina

ihmiset tuntuvat olevan niin erilaisia, tai sitten jokin luonteen piirre

vain tuntuu ylitsepääsemättömältä niin, ettei oikeastaan edes jaksa

yrittää ystävystyä kenenkään kanssa. Tai sitten vain en tahdo muita

ystäviä, kun joskus omistin ne parhaat.

..Joten onpahan aikaa päivittää blogiakin, sillä minullahan ei nyt sitten kuuteen viikkoon ole kiire yhtään mihinkään, sillä onnistuin murtamaan nilkkani kun siivosin huonettani. Kuulostaa omituiselta, mutta oikeastaan vain liukastuin. Normaalisti en kyllä ole ensimmäiseksi tuhertamassa itkua kun satutan itseni, mutta nyt kävelin  itku kurkussa parikymmentä metriä taksille.

Sairaalassa sain onneksi alleni pyörätuolin. Sillä sitten rullailin ympäri käytäviä ja lääkärin huoneeseen ja ulos moneen kertaan. Oli hilkulla, etten joutunut tyytymään pelkkään siteeseen, kun ensimmäinen lääkäri ei meinannut huomata murtumaa millään.

Nyt sitten olen sekoamispisteessä, kun en voi kävellä edes kauppaan. Lisäksi siivous jäi kesken niin että nyt jo näyttää siltä etten olisi edes yrittänyt siivota. Helvetti.

Jo 2000 epätoivoista ja tietämätöntä ovat eksyneet blogiini, onnea minulle! Ja toki aktiivisille lukioillekkin.

Pyydän syvästi anteeksi pitkää päivitystaukoa, mutta elämä on ollut juuri niin tasaista ja jännittävää kuin sen pitäisi ollakin.

Oli vain niin söpö, pakko laittaa tähän :D

Sain kuin sainkin opiskelupaikan Porvoon ammattiopistosta. Alku

innostuksen laannuttua, tilalle on tullut mielentön  i k ä v ä  teitä

kaikkia ihmisiä (ja eläimiä) kohtaan, jotka tähän päähän Suomea jäätte.

Tahdon edelleen kuulla teistä kaikista ja velvoitan jokaisen ystäväni

käymään kylässä kun Porvoon tai muun pääkaupunkiseudun alueella

liikutte!

Tarkoituksenani ei ole loukata ketään tai tehdä kenenkään oloa kurjaksi

tällä tavalla. Voin kertoa, ettei sellaista sanaa ole vielä korviini tullut, joka

kuvaisi kuinka tärkeitä ja rakkaita olette. Voin luvata, etten unohda teitä,

Ikinä. En ole unohtanut niitäkään, jotka ovat minut unohtaneet.

Yritän kuunnella ja tukea teitä kaikkia kaikissa tilanteissa, niin hyvin kuin

pystyn, vaivoja säästelemättä, kun tarve on. Kuitenkin tahtoisin myös

jotain siitä takaisin: toivon, että olette myös minun tukenani, kun tarve ja

hätä on suurin. Haluan, että pystyn luottamaan teihin, ja siihen että

vieläkin pystytte nostamaan hymyn huulille, vaikka aihetta hymyilyyn ei

olisikaan, sillä pienikin hymy, ja tieto siitä, että joku välittää, on tärkeä.

Jokainen ystävä on yksi syy lisää jatkaa elämää; kesän tuulahdus

keskitalvella, kun voimat ovat lopussa eikä oikein jaksa uskoa, että kesää

enää tuleekaan.

Toiselle paikkakunnalle muuttaminen ei tarkoita, että katoaisin. Olen silti

olemassa, hengitän, nauran ja itken saman taivaan alla. Tekin saatte

pitää huolen, että tekään ette katoa. Saatanan homot

Tulevaisuus siis. Keväällä ja vielä kesän alussakin (ennen kuin tiedot

opiskelupaikoista tulivat) olin aivan varma, että en ikinä, i k i n ä  palaa

tuohon lukioon.                                                                                         

   Kuitenkin nyt siis näyttää siltä, ettei oikein muita vaihtoehtoja ole.

Jotenkin epävarma olo siitäkin, sillä jätin keväällä tekemättä ne

kurssivalinnat kun olin varma että lähden enkä palaa. Nyt sitten poden

hieman eksynyttä oloa, kun en ole saanut opolle lähetettyyn viestiin

vastausta, enkä siis tiedä voiko niitä kurssivalintoja tehdä vielä tässä

vaiheessa. Monet kurssit toki ovat jo täynnä, mutta minulle riittäisi se 3-5

kurssia jaksossa neljän vuoden ohjelman vuoksi. Tuolla kurssimäärällä

turvaisin myös hyvin asunto- ja opintotuen ja myöskin sitten sen

opintolainan.

   Hain täydennyshaussa kuitenkin vielä sinne Helsingin suunnalle. En

ymmärrä, mikä on ongelmana kun en ole kiinnostunut mistään, siis

todellakaan yhtään mistään. Jos saisin valita vapaasti, makaisin vain

kämpillä, tapaisin välillä kavereita, kävisin kaupassa ja alkossa. Näin ollen

valitsin siis ne perustutkinnot, jotka vaikuttivat vähiten epämiellyttäviltä

ja joita pystyisin mahdollisesti opiskelemaan, hampaat irvessä, mutta

kuitenkin. Joka tapauksessa tuota lukiota pitäisi käydä vielä pikkuhetki

rahan takia ja siksi kun ammattikoulut avaavat ovensa lukioita

myöhemmin krapulaisille, kauniita lauluja työn tekemisestä laulellen

kesäkukka korvan takana palaileville tai aloitteleville opiskelijoilleen.

   Mutta en minä ole huolissani, en toki. Pystyn syömäänkin niinkuin

ennen ja nukkumaankin aina vain paremmin. Tai sitten en. Jotenkin

tässä tilanteessa on huvittavaa, että itse olen sotkenut asiani ja ottanut

myös täysin typeriä ja tarpeettomia riskejä. Siinä sitten koitan toistella

itselleni että kaikki järjestyy ja elämä kantaa. Hyvinä hetkinä melkein

uskon siihen itsekkin.

  Vielä näin loppukevennyksenä pikku vinkki lukuisille ja kunnioitetuille

lukioilleni sekä kuva uudesta kampauksestani.

Uskotteko, jos sanon että on erittäin turhauttavaa vain odottaa, että ystävä ottaa yhteyttä ja miettiä, että missähän nyt mennään, haluaako toinen laittaa välit poikki vai eikö toinen vain uskalla ottaa puhelinta kauniiseen käteen ja laittaa viestiä ja kertoa mitä kuuluu, ilman että minä teen sen a i n a  ensin?

Tähän asti olen tekstannut lähes joka kerta, kun joku rakkaista ystävistäni tai jotain hauskaa jonka haluaisin ehkä heidän kanssaan jakaa, on tullut mieleeni miettimättä sen enempiä, kuvittelevatko he ehkä että olen yli-innokas stalkkari, kun lähetän 13 tekstaria päivässä ja saan vain viiteen kunnollisen vastauksen.

Ei, en halua häiritä jos on meneillään jotain kiireellisempää etkä ehdi nyt jutella. Minulle voi myös kertoa, jos juttu itsensä paljastajasta jonka tapasin sipulihyllyllä ei sinun mielestäsi  ollutkaan hauska. Ymmärrän, jos uskot  tilaisuutesi koittaneen kun parannun masennuksesta ja päätät että kestän sen jos jätät jutun vain kuivumaan kokoon itsekseen.

Voit ihan hyvin kertoa, en mene rikki enempää kuin jo olen.

Olisi niiin kiva, jos voisit sanoa asiat suoraan; juttu ei kuitenkaan kuivu kasaan kun itken krokotiilin kyyneleitä sen vuoksi 15 kertaa päivässä.

Naurettavan tekstin varmaan kruunaa se, kun mainitsen että sairastun taas masennukseen kun "kuvittelen" että ne kolme ihmistä joista olen eniten välittänyt eivät halua tulla käymään, koska olen huonoa seuraa ja kaikin puolin ikävä ihminen. Toivottavasti teillä on kivaa, itse nautin täysillä illoista kahdestaan läppärin kanssa.

Tiedän kyllä että on varmaan mua isompiakin ihmisiä, mutta kuitenkin mua itteeni häiritsee ihan  ä l y t t ö m ä s t i  ne lähes 10kg, jotka on viimeisen vuoden aikana tarttunu käsivarsiin, vyötärölle, perseeseen, reisiin, sääriin; vaikuttaa pahasti siltä, että ne on tullut jäädäkseen.

M u t t a   m i n ä h ä n   e n  a n n a  n i i d e n  j ä ä d ä.  Käännän kelkkani ja alan tosiaankin syömään terveellisemmin: jätän sipsit pois päivittäisestä ruokavaliosta ja käytän enemmän soijaa ja linssejä. Yritän syödä järkevämmin; säännollisemmin ja kevyemmin, enemmän hedelmiä ja kasviksia. Ja liikuntaa kolme kertaa viikossa, työmatkojen ja kauppareissujen lisäksi.

Valitettavasti lenkkeilyn aloittaminen tarkoittaa myös sitä, että herään viimeistään kuudelta aamuisin, sillä  i n h o a n  ajatusta että joku tuttu kenties näkisi kun puuskutan räkäposkella kuoleman kielissä viiden juoksuaskeleen jälkeen.

Inhoan liikuntaa, inhoan hedelmiä, inhoan aikaisia herätyksiä.  Wish me luck.

    Kyllähän sen nyt vähemmästäki ymmärtää, miksei mun pitäs olla kuvislinajalla -.-

..Että taitaa sittenkin tulla aivan hirveä ikävä tätä koulua. Vielä muutama

kuukausi sitten mietin että jooei mulle jää tänne yhtään mitään ja että

haluan vittuun täältä n o p e e s t i yms. , mutta tänään kun tulin koulusta

kämpille vikaa kertaa, niin tajusin että mulla saattaa sittekki jäädä tänne

jotain, minkä kyllä ottaisin mielelläni mukaan pieneen pulloon ja laittaisin

taskuun muistoksi kaikista hyvistä hetkistä ihanien ihmisten kanssa joita

mulla on täällä ollu.

Mutta se lukio ei nyt sitten ollukkaan mun juttu, ja siellä Helsingin

suunnalla on jotain mitä ilman en myöskään pysty elämään, joten tieni

vie sinne päin..

Ja koska olen tällainen sekopää joka tekee melkein mitä vain, niin tämä

taitaa olla tarpeeksi sekava ratkaisu jopa mulle. Etsimättä ei voi löytää, ei

valitettavasti edes itseään, täytyy kattoa löytäisinkö itseni jostain

muualta.

Tulee hirveä ikävä teitä kaikkia, voin luvata että mun puolesta pidetään

vielä yhteyttä ja toivottavasti nähdäänkin vielä u s e i n.

Snif.

Elikkäs, aloitin bloggailun hienosti alle viikko sitten ja nyt jo vaihdan paikkaa :D

Edellisenblogini osoite on http://asenneongelmia.blogit.fi/. Varmaankin sen tässä

jossainvaiheessa poistan..

   Eilen saatiin sitten v i i m e i n k i n  se kuvistyö kaverin kanssa loppuun.

Hermot ehti mennä noin 15 kertaa sen kanssa erinäisissä vaiheissa. Työn

kohokohta taisi kyllä olle se kun kaveri hermostui tirpan pään valamiseen ja

potkaisi sen ympäri huonetta :DD

   Yllätin itseni nukkumalla neljään tänään. Oli jokseenkin pöllämystynyt olo, kun noin

myöhään taisin nukkua silloin kun olin kaverin kanssa yötä heidän mökillä ja valvottiin

puolille öin. Olin myös erittäin reipas kun lähdin etukäteen katsastamaan paikan

jossa huomenna olisi työhaastattelu. Toivon todella että se menee hyvin, sillä todella 

tarvitsisin sen työn. Palkkakin näytti olevan ihan hyvä..$_$ Pidetään peukkuja.