Ihan mieletön Ikävä kaikkia ihmisiä siellä pohjoisessa. Tänään taas

huomasin, kuinka kaipaan sitä mitä meillä joskus yläasteella oli, ja olen

niin pohjattoman, pohjattoman surullinen, koska en usko, että saan

enää ikinä kokea, miltä tuntuu kun kaksi tai kolme ihmistä on samalla

taajuudella. Tai ainakin siltä se tuntui. Kuitenkin salakavalasti mieleen

hiipii tunne, oliko mikään siitä totta ollenkaan; entä jos kaikki oli vain

teeskentelyä, kun niin sokeasti luotin ja uskoin; tunsin, että kun

lähden iltapäivällä koulusta, joku odottaa, että seuraavana päivänä

tapaisi minut uudestaan ja oikeasti haluaisi minut seuraansa.

 

  Mutta jo nyt yksi niistä ihmisistä on kääntänyt minulle selkänsä,

enkä voi kuin ihmetellä, miten helposti se loppujen lopuksi kävi;

kolmen vuoden ystävyys on yhdellä viestillä poispyyhkäisty, vaikka

ennenkin oli riidelty. ainakin itse joka riidan jälkeen ajattelin; "en puhu

sille enää ikinä", mutta kuitenkin jo seuraavana päivänä olimme taas

ystäviä, aivan niinkuin mitään ei olisi tapahtunut.

 

  Viimeinen niistä kahdesta kuitenkin pitää yhteyttä, mutta kuitenkin

ymmärrän, että se voi olla vaikeaa, kun puolet siitä mikä joskus

yhdisti, onkin kadonnut. Tai ainakin kiskoo toiseen maailmaan, siihen,

jossa minua ei enää ole, tai siihen, jossa minua ei koskaan ollutkaan.

 

  Myönnän, että olen muuttunut hirveästi parin viimevuoden aikana.

En ehkä ole parasta mahdollista seuraa, kun juon ja poltan

satunnaisesti enkä suhtaudu niin vakavasti kouluun. Vakituinen

poikaystävä saattaa myös vaikeuttaa asiaa: On hieman vaikea

ymmärtää, miten pöydälle jätetty maitopurkki voikaan ärsyttää, kun

itse ei ole ollut samassa tilanteessa. Eikä välimatkakaan varmasti ole

pienin syy siihen, vaikkakin tuntuu omituiselta, että sillä on ollut

näinkin paljon vaikutusta, vaikka lupasimme, ettei se vaikuttaisi. Vai

oliko sittenkin kyse siitä, että loppujen lopuksi muutuin liikaa?

 

 Tuntuu  vain että olen niin yksin täällä tai missä tahansa, kun aina

ihmiset tuntuvat olevan niin erilaisia, tai sitten jokin luonteen piirre

vain tuntuu ylitsepääsemättömältä niin, ettei oikeastaan edes jaksa

yrittää ystävystyä kenenkään kanssa. Tai sitten vain en tahdo muita

ystäviä, kun joskus omistin ne parhaat.