Varoitan jo etukäteen, että seuraava teksti sisältää niin

paljon paskaa, että on yllättävää että se on saatu

ensinulos ihmisen päästä (kolme muovilusikkaa katkesi

yrittäessä), siitä survottua flooran avulla koneelle ja

suurin ponnistuksin teidän luettavaksenne.

Mutta eihän tätäkään ole pakko lukea.

 

Tää on taas niitä päiviä, kun kaikki ikävä pyörii mielessä eikä mikään

onnistu. Päällimmäisenä taas on mielessä se kun luvattiin kavereiden

kanssa pitää yhtä vaikka lähdettiinkin eriteille, minä ainakin.  Mietin,

että oonko mä meistä se ainoa, jolla on ikävä toista. Tuskin menee

päivääkään niin, etten ikävöisi edes pikkuisen. Aivan niinkun

sydämmestä olis revitty pala pois. Joka kerta, kun lähetän viestin

toiselle kaverille, meinaan lähettää saman viestin sullekkin, kunnes

taas muistan. Olis vaan niin paljon helpompaa, jos poistaisin sun

numeron puhelimesta ja sut naamakirjan kaverilistalta; voisin vain

unohtaa kun mikään ei muistuttaisi. 

  Oon niin monta kertaa miettiny, pitäiskö uskaltaa lähettää sulle

viesti ja pyytää että pidettäis yhteyttä taas, mutta aina vain

ajattelen, että sulla on muita kavereita, tärkeämpiä, parempia,

fiksumpia ja nätimpiä ku minä ikinä, enkä sitten uskalla edes harkita

asiaa pidempään.

   En vaan tunnu pääsevän susta yli, kun on liikaa aikaa miettiä omia

(masentavia) ajatuksiaan ja tuppaat vielä uniinkin. Toivottavasti sulla

on kivaa vaikkei mulla ole. Mulla on ikävä sua.